Pariisin varpunen - Edith Piaf. Ohjaaja: Olivier Dahan. Pääosassa: Marion Cotillard.  

Nautin sähköisistä riemuista, kuten elokuvista ja netin käytöstä, kun vielä ehkä parisen viikkoa voin.

La Môme -nimellä ranskaksi tunnettu elokuva oli ok. Itselleni siinä oli Piafin voimaisan laulun lisäksi parasta  ehkä ranskan kieli. Pääosan näyttelijään Marion Cotillardiin tottuminen vei aikansa, mutta hän oli loppujen lopuksi hyvä, etenkin jaksoissa, joissa Edith oli huumeiden/sairauden jo lähes loppuun kuluttama haperohiuksinen "vanhus" eli hieman yli 40-vuotias! Piaf menehtyikin vasta 47-vuotiaana vuonna 1963.

Oli aikamoinen järkytys nähdä "Pariisin varpusen" elämän rankat lähtökohdat ja loppuelämän vaiheita, sillä en ollut tiennyt laulajattaren elämästä mitään. Hänen oma äitinsä hylkäsi tytön aivan pienenä. Kun isä palasi sodasta, vei hän sairaan lapsipolon bordellin naisten hellään huomaan toipumaan. Pieni Edith menetti näkönsäkin useiksi vuosiksi. Isä nouti tyttärensä viettämään kanssaan kiertävää elämää sirkuksessa - saihan tytöstä ruuanlaittajankin - kunnes he jättivät sirkuksen ja siirtyivät Pariisiin elättämään itsensä katutaiteilijoina. Edithin kyvyksi paljastui laulaminen.

Edith ansaitsi Simonen kanssa rahaa syömiseen ja juomiseen kadulla ja baareissa, mutta kieltäytyi prostituoidun työstä, sillä hän halusi mieluummin laulaa. Pariisin kadulta laulajattaren sitten löysi  musiikkibisneksessä oleva herra (Gérard Dépardieu), joka auttoi Edithin uran alkuun. Simone kulki Edithin rinnalla uskollisesti myös uran edetessä, mutta en elokuvan aikana huomannut tai hoksannut, että Simone oli Edithin sisarpuoli, vaikka naiset läheisiä olivatkin. Mietin jo sitäkin, oliko heillä jonkinlainen suhde, mutta Wikipedia oikaisi väärinkäsitykseni tästä äsken.

Laulajattaren musiikkilähipiiri muodosti sisarpuolen ohella Edithin aikuisiän perheen: säveltäjä, manageri, säestäjä ja muut apulaiset. Edith teki uraa sekä Ranskassa että Amerikassa, mutta hänen suurin onnellistuttajansa, rakkaussuhde naimisissa olleeseen nyrkkeilijä Marcel Cerdaniin katkesi traagisesti miehen lentokoneen maahansyöksyyn. Ilmeisesti tästä alkoi paheneva huumekierre, joka omalta osaltaan tuhosi Piafin terveyden.

Elokuvan kerronta polveili edestakaisin siinä määrin, että se oli ongelma. Pääosin tarina pysyi kasassa, mutta Piafin elämän henkilöiden osalta en pysynyt täysin perässä. Jatkuvat aikahyppäykset aiheuttivat sen, että Piafin aikuisiän osalta menin jo sekaisin elämän tärkeistä ihmisistä, etenkin miehistä. Onko tuo se rakastettu, vai tuo, mietin välillä. Lopun pitkittäminen tuntui turhalta, joten liki kahden ja puolen tunnin kestosta olisi voinut pätkäistä useita minuutteja pois.

Niin paljon tunteisiin vetoava tämä leffa ei ollut, että olisin jo kaivanut Edith Piaf-levytyksiä esille kodin levyhyllyistä. Luulisin, että La vie en rrrrose jostain sieltä löytyy, kun kaipaan Piaf-fiilistelyä.