Sanat ja sävel, ohjaaja: Marc Lawrence. Pääosissa: Hugh Grant ja Drew Barrymore.

"Pop! Goes my heart..." -renkutuksen "aito" kasarivideo sekä aloitti että päätti leffan ja tämä kertosäe palaa uskomatonta kyllä edelleen tuosta vaan päähän. Hugh Grant näytti tässä elokuvassa ilahduttavaa kyllä ihan ikäiseltään, mitä nyt hänet oli roolihahmonsa Alex Hunterin Pop -bändin 1980-luvun hittivideoon sliipattu pojanklopimmaksi lantionheiluttajaksi.

Alex Hunter on aito 1980-luvun has-been, jonka menestyksen ajat ovat kaukana takana ja hän onnistuu hädin tuskin repimään leipää satunnaisilta säälittäviltä keikoilta ties missä maatalousnäyttelyissä ja huvipuistojen minilavoilla. Kunnes ihme tapahtuu ja Alex saa tilaisuuden yrittää tehdä hittibiisi Shakira-henkiselle tähdelle Coralle, joka sattumoisin on pitänyt pikkutyttönä Alexin ex-bändistä ja jopa muistaa bändissä selvästi kakkosen asemassa olleen Alexin.

Ei siinä mitään, kohtalainen lähtökohta tarinalle. Mutta kun hitin väsääminen vain muutamassa päivässä takkuaa, Alex Hunter keksii värvätä sanoituksen pelastajaksi kukkiensa kastelijansa tuuraajan, Sophien (Drew Barrymore), joka päästää suustaan luomisen tuskaa potevaa Alexia miellyttäviä sanayhdistelmiä noin ohimennen. Tuo olisi hieman uskottavampi viritelmä, jos voisi kuvitella melko pienessä kämpässä asuvalla Alexilla olevan edes varaa kukkienkastelijaan, saati että hänellä olisi vaikka erityishoivaa vaativia orkideoita eikä mm. yhtä tekokukkaa. No, käsikirjoittajalla taisi olla hauskaa. Ehkä siivooja ei olisi kuulostanut yhtä hupaisalta?

Eli poika tapaa tytön ja tyttö tapaa pojan. Hui, mitenköhän siinä tulee käymään? Biisiä väsätään ja väsätään, tulee mutkia matkaan, mutta sitten... Lopun musiikkiosuus veti maton alta. Ei jalkoja. Apua! Ihanko tosissaan tuollaista voi vielä kirjoittaa elokuvaan?

Leffayleisö oli pääosin lähellä pariakymppiä iältään ja pysyi reaktioiltaan vaisuina koko elokuvan ajan. Hugh Grantin suuhun oli kirjoitettu monta perusnokkelaa one-lineria, mutta niille tämä yleisö ei juurikaan joko hoksannut tai ehtinyt hymähdellä, niiden käännöstekstiversioissa ei nokkeluus toiminut tai sitten olimme eri aaltopituudella.

Odotukseni olivat korkeammalla. Syy nähdä tämä filmi on lähinnä Hugh Grant. Drew Barrymore ei herättänyt minussa oikein mitään. Hän oli lähinnä melkein söpö, mutta luultavasti Meg Ryan olisi hoitanut tämän roolin paremmin kotiin. Tai vaikkapa Kate Winslet, jonka tyyliin Barrymore oli vaatetettu.

Luokitus: Perjantai-illan aivot narikkaan -vuokrafilmi. Odotukset tuolloin viritetty kevyelle romanttiselle elokuvalle, jossa on komediallisia aineksia. Jos inhoat Grantia, unohda koko filmi.