WSOY 2005.

Kojon korvissa surisee aika ajoin liikaa ääniä, vaikka hän on yksin. Vaatelias vaimo Terhi jätti, kaikki oli miehen syytä; jo aikuiseksi varttunut Otto-poika ei välitä isästään, oma isä vetelee viimeisiä vähäisiä henkosiaan sairaalan happiviiksissä. Kojolla oli lapsena oli käsityöäiti, kenttäpostimerkki-isä, ristinään Sairisen sairas kiusaajaukko, eikä sisar Pihla osannut aikuisenakaan osoittaa empatian tapaista muita kuin laboratiorio-olosuhteissa varttuvia orkideojaan kohtaan. Eikä sieltä ulkomailta sisar voinut millään ehtiä edes isänsä hautajaisiin.

Kojo kaipasi tuolia, sitä kauan sitten entisöitettyä kaunotarta, jossa äidin oli ollut hyvä istua, sitten isän, oli viimein tulossa hänen vuoronsa. Siinä oli hyvä olla.
Kun saan tuolin kärrättyä kotiini, minä en tarvitse lääkkeitä, en Ukea enkä mitään muutakaan hitaan saati nopean toiminnan yksikköjä.

Paitsi että tuolin ja Kojon väliin ehti yksi kappale Taiteilijoita. Serkkutyttö Marjulille ei mikään ollut pyhää. Tuoli oli hänelle välttämätön ainesosa Taiteen tekemiseen, eikä mitään muuta. Marjulin mies Mape puolestaan oli sopiva vaikka hankkimaan ne tuhannet kärpäset. Viis siitä vaikka naapurihuoneistot eivät ihastuneet lihan mädättämisestä avoimissa kompostoreissa raatokärpästen houkuttelemiseksi, olihan sillä hommalla jokseenkin Kulttuurirahaston tuki!

Kärpästuolin ympärillä pörräävät Kojon ohella mainostoimiston ideanikkari, taiteilija-Marjulin taloyhtiön isännöitsijä, lahtelaiskoulun taidekasvattaja. Moderni taideteos on monesta suunnasta tulevassa valokeilassa näiden ihmisten kautta ja kerronnan kontrastit ensin ihmetyttävät, sitten yllättäen toimivat. Mitä taiteen keinoilla voi myydä, mitä taiteen voi ajatella sanovan taidekasvatuksellisesti henkistyneille ihmisille, mitä aitoa tuskaa yhden tuolin taustalla on ja miten raadollista on olla se jokseenkin paskanlapijoija Suuren Taiteilijan takana.

Vapautusta tarvitsevat nuo kaikki.

Romaanin nimen monimerkityksellisyys avautuu pikku hiljaa tarinan edetessä, kertojien lisääntyessä. Yhä uudet kärpäset kasvattavat siipiään, toisiaan ja joutuvat ties minkä vangeiksi. Osa kärpäsistä saa saa lähteä viimeiselle matkalleen silikoni- eikä pellavapaidassa, kun puhdistava tuli iskee Helsingin rautatieaseman vitriinissä paistatelleeseen taideteokseen: tuhansilla kärpäsillä päällystettyyn antiikkituoliin.

Romaani aukeni itselleni hitaasti. Olin aloittanut sen lukemisen jo ajat sitten, mutta vasta näin toukokuisena sadepäivänä mökillä tartuin siihen uudestaan. Mörö osaa olla se, josta kirjoittaa ja nähdä jopa sairaalan potilasvuoteen armottoman viiltävin silmin. Itse en moiseen välttämättä pystyisi, muistot omista vierailuistani sairaalassa ovat liian lähellä. Mutta usein tuli tunne, että Mörö käytti taitavasti valittuja sanojaan liiankin nokkelasti. Verbaalileikittely paitsi vetosi, muutti toisinaan liialla tiiviydellään tarinan sketsimäiseksi one-linereita pullollaan olevaksi koosteeksi. Kojon persoona ei siten enää aina vastannut niitä sattuvasti valittuja sanoja, joita hänen elämästään käytettiin. Itselleni olisi riittänyt vähempikin tragikoomisuus. Pidin Kärpäsen koulusta, mutta olin odottanut, että olisin pitänyt siitä vielä enemmän.