WSOY 2006, Helsinki.

Lahjakkaan ja palkitun Reko Lundánin elämä päättyi aivan liian varhain vuonna 2006 hänen ollessaan vasta 37-vuotias.  Kirja julkaistiin uskomattoman pian Lundánin kuoleman jälkeen. Oli suorastaan käsittämätöntä, miten kirjailija ja hänen puolisonsa pystyivät tuottamaan vielä tämän teoksen, vaikka Rekon voimat vähenivät vakavan sairauden myötä koko ajan. Hän ei malttanut tai voinut jättää taltioimatta kokemuksiaan vielä viimeisinä hetkinään. Ihmettelen sitä, kuinka kaiken keskellä myös Tiina Lundán jaksoi jakaa romaanin luomisen tuskat miehensä kanssa.

 Teksti elää kipeän koskettavasti sairauden ja tunteiden mukana, vaikka se on romaani, eikä puhtaan omaelämäkerrallinen  tarina sairaudesta, vaikka nämä kaksi menevätkin varmasti sekaisin. Mutta meillä lukijoilla, tai siis minulla, ei ole oikeutta tietää, mikä on totta ja oikeasti kirjoittajien kokemaa, mikä fiktiota.

Romaanin kertojina ovat vuorotellen Minna ja Ari, joiden perheeseen kuuluvat myös tyttäret Saara ja Kerttu. Minna ja Ari kulkevat läheisineen läpi sairauden pimentämän kuilun tammikuun 2004 ja syyskuun 2006 välillä; lopun tietää jo ennen kuin on ottanut kirjan käteensä. Kirja on omistettu "äideille ja ystäville". Uskon että muidenkin silmissä siintävät kyyneleet, kun kirjan sanat pysäyttävät kerta toisensa jälkeen. Miltä minusta tuntuisi tuossa tilanteessa, miltä ja siltäkö heistä ihan oikeasti tuntui, vai tuntuiko vieläkin pahemmalta?

Luin ystävältä lainaamani kirjan viime syksynä, mutta löysin sen vieläkin hyllystäni. Oli pakko tarttua kirjaan vielä kerran ennen sen palauttamista.
Muistin vieläkin, pitkän ajan jälkeen, kirjan kosketuksen, vaikka yksityiskohdat olivatkin kadonneet mielestäni. Alussa oli sairaus, lopussa kuoleman läheisyys. Aki ja Minna eivät halunneet luovuttaa sairauden edessä.

Lääkäri sanoi kirjoittavansa sairauslomaa aluksi kaksi kuukautta.
- - -
Aki halusi olla kotona. Se halusi käydä töissä, se halusi olla mies, se halusi elää. Se halusi olla perheen isä ja minun aviomieheni. Se halusi maksaa asuntolainaa,  käydä keskuspuistossa lenkillä, kuunnella kun minä joskus iltaisin lasten nukahdettua kuiskin sen korvaan.

Akin ensimmäinen osuus tekstistä alkaa:
Mitä järkeä on aloittaa kirjoittaa romaania, kun tulee sairaalasta kotiin kuultuaan, että elinaikaa on jäljellä viikoista kuukausiin. Edes pahimmassa kortisonimaniassa aikataulu ei olisi mahdollinen. Ja minkä ihmeen takia viime voimillaan pitäisi kirjoittaa yhtään mitään? Eikö tärkeämpää olisi lukea joka ilta Kertulle iltasatu? Puhua Saaran kanssa siitä miten päivä on mennyt?
- - -
Vielä on niin monta tarinaa kerrottavana ja monta aamuyötä valvottavana, että kyllä täältä tätä tekstiä tulee.

Tammikuussa 2004 sairaus ilmoitti itsestään oikeasta ohimosta alkaneella päänsäryllä ja kipu vain voimistui. Sitten tulivat näköhäiriöt ja Aki joutui lääkärin vastaanotolta osastolle jatkotutkimuksiin. Päästä löytyi kasvain.

Minna kertoo siitä miten hän yrittää hoitaa arkea edes joten kuten normaalisti, kun hänen sydäntään painaa huoli Akista, Minna joutuu turvautumaan Diapamiin.
Aki leikataan. Kasvain on pahanlaatuinen. Alkaa sädehoito, tulee ahdistus, Aki esittää silti reipasta kavereilleen ja väittää juoksevansa seuraavana kesänä Jukolan viestissä. Heidän yhteinen elämänsä on kuitenkin jo saanut epämääräisen deadlinen, johon ei voi mitenkään vaikuttaa.

Aki ei halua luovuttaa, Minna haluaa jaksaa vaikka välillä hänen arkivoimansa uupuvat; vierelläkään ei ole helppoa seistä. Kenties tämän tarinan kirjoittaminen on antanut lisää voimia? Rakkaus elämään, rakkaus kirjoittamiseen, rakkaus omaa puolisoa ja perhettä kohtaan, niiden läpi olen kirjaa lukenut. Rakkaus on ihmeellistä. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu kuoleville, vaan eläville. Rakastakaa.

Viimeiset merkinnät on päivätty Akille 8.9. 2006.
Oli niin kaihoisa olo, että valvoin pitkään. Ajattelin Minnaa ja lapsia. Ne joutuisivat kahlaamaan suuren surun läpi. Pelotti niiden puolesta, mutta samalla tiesin että ne selviytyisivät. Jatkuvuus oli elämän lohduttavin lahja. Vaikka nyt tuntuikin, että enemmän pelotin kuin autoin niitä läsnäolollani, uskoin silti jättäneeni hyviä eväitä niiden elämään.

Harva voi ja uskaltaa tehdä moista testamenttia elämänsä viimeisestä vuodesta, viikoista ja kuukausista. Lundánit halusivat ja uskalsivat jakaa perheensä kipeät kokemukset muiden kanssa, antoivat meidän kokea tuskansa ja surunsa rinnallaan. Kiitos siitä.