Elän tällä hetkellä Matkakodissa. Parin päivän päästä pakkaan tavarat takaisin rinkkaan ja pikkureppuun, vaihdan maisemaa, meri jää kauemmas, vuoret tulevat lähemmäs. Enkä tiedä varmasti, mitä on edessä; minkälaisia maisemia, säitä, maata jalkojen alla. Vaan eihän sitä voi tietää muutenkaan. Kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä.

Vapautta tämäkin: päättää joka aamu, teenkö tänään jotain vai en. Leikinkö turistia ja menen museoon, näyttelyyn, nähtävyyttä katsomaan. Flaneeraanko tässä tai naapurikaupungissa, menenkö istumaan sileäkiviselle rannalle. Ostanko pain au chocolat'n vai croissantin aamupalaksi, minkäsorttisen tuoreen patongin. Olisiko se unikonsiemenillä päällystetty pavot? Todella suuria päätöksiä.

Päätin että en mene hienoimpaankaan museoon, jos ei oikeasti huvita. Oli miten suuria nimiä hyvänsä seinillä, vitriineissä ja jalustoilla, ei niistä suorituspisteitä jaeta. Päätin että kävelen reippaasti tai laiskasti, miten huvittaa; saan ottaa hien tai verkkastella. Päätin että pysähtyminen on yhtä tärkeää kuin liike. Vai olisiko peräti tärkeämpää.

Luin äskettäin Kyllikki Villan kirjan Pakomatkalla. Olenko itse sellaisella nyt? En ainakaan samoista lähtökohdista kuin Villa oli rahtilaivaillessaan, junaillessaan ja pysähtyneenä St. Helenan saarelle.

Yhtäältä olen jo keväällä suunnittelemallani matkalla, toisaalta äkkipäätöksen tuloksena.  Tiedän jo, että voisin ihan hyvin olla kotona enkä katuisi sitä. Epäröin. Kadunko sitä, että olen lämpimämmässä trikolorimaassa, enkä kahlaamassa syksyn pudottamissa lehdissä ja pysähtymässä kahville tai teelle ihan suomeksi? Entä kanttarellit, hylkäsin teidät liian aikaisin? Rakas saarielämä päivä päivältä lyhentyvine päivineen, eikö se olisi ollut vähintään yhtä hyvä vaihtoehto tälle? Kyllä olisi. Joten tällä matkalla on siis joku muu tarkoitus.

Vapautta on jäljellä tasan kuukausi. Sitten alkaa arki. Rytmi, herätyskelloelämä, pitäisi-mennä-aikaisin-nukkumaan ja siihen arkeen liittyy jo etukäteen kammoamani sana: kiire. Ei, minun täytyy muistaa, että kiire on itse tehtyä. On paljon asioita, joita on tekemättä, mutta sitä ei ole pakko tehdä kiireeksi!

Koneella kulkee mukana virallinen Julien Doré-sinkku Moi Lolita. Nouvelle Starin aikainen versio on jalostunut, lisäksi sinkulla on Dig Up Elvis-versio sekä yksi akustinen, tällä kertaa kohtuullisesti äännetty englanninkielinen biisi, Freaky New Child ukulelen säestyksellä. En ole vieläkään kyllästynyt! JD:n albumi tullee ulos helmikuussa 2008. Toivottavasti se on, hmm, hauska!