Aamu ei valjennut kauniin lumisena, vaan synkeän pimeänharmaana. Ei se mitään, luulin. Vaan päivä kiidätti pääni täyteen hautajaisuutisia, lähi-ihmisten ristiriitoja, pompottelua ja rumaa vallankäyttöä, höystettynä kuulumisilla siitä, että yhden työkaverin terveys murenee yhä pahemmin.

Vuosi sitten olisin kiehunut ja murissut täyttä päätä niistä lähikähinöistä, jotka työpaikan ilmapiiriä nyt taasen myrkyttivät. Kaikki ne vähäpätöiset työmurheet tuntuivat kuitenkin pieniltä, enkä tarttunut vanhalla rutiinilla ylikiireisesti tekemättömiin töihinikään, vaan päätin hellittää ja lähteä normaaliin aikaan kotiin. Alakulo sai minussa vallan.

Jotenkin askeleeni tuntuivat raskaammilta kuin eilen. Oli pakko pysähtyä paperikaupassa ja ostaa enkelikortti lähetettäväksi sairauden kourissa kärsivälle. Hän ei jaksa nyt käyttää edes kännykkää tai sähköpostia; on turvauduttava perinteiseen paperiin, kirjekuoreen ja postimerkkiin.

Se voisin olla minä. Olisin pitänyt sitä jopa todennäköisempänä. Minähän olen se, joka perhesairaushistoriansa perusteella elää lyhyemmän elämän, ainakin kun olen fatalistisella päällä. Toisena päivänä saatan jopa muistaa, että yksi sukulainen porskuttaa jo liki 90-vuotisena edelleen hyvässä kunnossa. En ole osannut ajatella, että joku tai jotkut muut suht lähipiiristä voivat joutua Kuoleman juttusille tai huutoetäisyydelle minua ennen tuolta työikäisten (näennäis)terveiden maailmasta.

Tänään sanoin jo ääneen, että äidinäidinäidin hautapaikka voisi olla minulle sopiva. En sentään alkanut vielä raapustaa testamenttia. Pitää muistaa, että sitä ei saa kirjoittaa lyijykynällä. Näin muistutetaan tuoreessa Talouselämässä. Bitter sweet symphony, this life. Verve soi tänä iltana. Paistoin alakulopullaa siksi makeaksi.