Työkaveri on sairaalassa. Diagnoosi: kasvain jota ei voi leikata. Toinen leikattiin, sydän ei jaksanut, häntä ei enää ole kuin valokuvana pöydällä ja muistoina mielissä. Mitä vielä? Tuusulassa Jokelan koulussa abiturientti osti aseen, lietsoi ilmiliekkiin todellisen über-meiningin itsessään. 18-vuotias latasi paitsi aseensa, myös tuiki tavallisen koulun täyteen pelkoa ja purki omaa vihaansa itseään tai maailmaa tai molempia kohtaan.

Ampujan uhreja on kahdeksan, ampuja itse yhdeksäs, mutta vielä hengissä sairaalassa tähän aikaan illasta. Hän ei välttämättä selviä siitä, eikä tässä tilanteessa ole edes helppo toivoa että selviäisikään.

Ampuja katkaisi elämänlangan väkivaltaisesti koulun rehtorilta ja koulun seitsemältä oppilaalta, kahdelta tytöltä ja viideltä pojalta ennen kuin suuntasi aseen itseensä. Yhteensä kammottava määrä surua yhdeksän ihmisen läheisille. Ja koska tapaus on näin järkyttävä, suru on jo ehtinyt levitä Suomessa. Sain juuri joltain itselleni tuntemattomalta lähettäjältä tekstiviestin:

"Laitathan tämän viestin mahdollisimman monelle tiedoksi. Huomenna illalla sytytämme muistokynttilän Jokelan kouluammuskelun uhreille keittiön ikkunalle klo 18. Olethan sinäkin muistamassa nuoria koululaisia ja opettajaa, jotka vielä keskiviikkoaamuna uskoivat elämään ja tulevaisuuteen."

Luulen, että muistan tämän viikon ilmankin noita muistokynttilöitä. Omani sytytin jo viime lauantaina Pyhäinpäivänä hautausmaalla, jota valaisivat viileässä illassa lepattavat muistotulet muovi- ja lasipurnukoissaan. Terveisiä sinne jonnekin meiltä, jotka muistavat teidät vieläkin. En silloin tiennyt, että uusille kynttilöille tulisi näin surullisen pian kysyntää.

Kuolema on käynyt tuossa lähellä taas muistuttamassa siitä, että se on totta, eikä unohda meistä ketään. Tuosta järkyttävästä ampumisestakaan huolimatta en aio pelätä. Pelko olisi pahimpia vihollisia. Se on niitä, jotka saavat "suojautumaan" väkivallalla ja hankkimaan aseita "puolustautumista" varten. Suomi ei ole ollut pelon maa. Emme saa antaa tästä tullakaan moista vaaran valtakuntaa.

Kuolema on ollut tämän viikon sana.

Olen taas tänään kiitollinen siitä, että olen vielä terve ja että minulla on rakkaita, jotka elävät. Ensi viikon sana voisi jo olla "elämä".