Juna ei jyskytä. Se velloo. Nimittäin tämä pahuksen Pendolino, italialaisten kosto maailmalle.

Ei riemastuta se, että pendolinon ravitsemusosastossa saa tuijotella jättimäisiä tarrakuvia italialaisista viinitarhoista ja kaupunkimaisemista, kun siniharmaa joulukuinen maisema vilahtaa akkunalasin takana ohitse.

“Prego - pala Italiaa matkallasi”. Just joo. Pala öklönmakuista pendolinoitaliaa velloo kurkussa, kun raidekiitäjä kallistelee Tampereen ja Riihimäen välillä minulle liian äkkijyrkkää vauhtia. Pidän junamatkustamisesta, mutta sen hyvä puoli on nimenomaan se, että junassa voi lukea, kirjoittaa, käydä kupillisella tai syömässä. Pendolino onnistuu torpedoimaan näistä riemuista osan ajaessaan kahtasataa, koska vaunun sivuttaisheilunta on ajoittain yksinkertaisesti niin epämukavaa.

Käyn välikössä seisomassa Hämeenlinnan tienoilla ja toivon, että huonovointisuus menisi taas ohi.

Nykyihmisen on päästävä aina vain vinhemmin paikasta toiseen. Siksi VR nipistää minuutin sieltä, toisen täältä ja minulla nipistää tasapainoelimissä, kun lujimman vauhdin pätkillä on pakko vain keskittyä siihen, että ei tulisi liian huono olo. Minulle kelpaisi pikajunankin vauhti, mutta yleensä on liikuttava sellaisiin aikoihin, että valinnanvaraa ei kiskoilla ole. Kun maksan piletistä enemmän, voin huonommin. Siinä ei lohduta se, että parhaimmillaan juna voi olla jopa aikataulussa perillä.

Sinisiä vaunuja on ikävä. Ja IC-junia, joiden aikataulut eivät ole enää niillä parhailla paikoilla. Armahda VR ja anna minun matkustaa hitaammin mutta inhimillisiin aikoihin perille.