Kaksi vihreää kynttilää palaa pöydälläni. Yksi on elävälle ja kohtalotovereilleen, toinen edesmenneelle.

Eilinen toi taas mustia viestejä.

Yksi elämä pysähtyi lopullisesti ja jätti vain elävät muistot jälkeensä. Suru sairaudesta muuttui kipeämmäksi suruksi. Siitäkin huolimatta, että en ollut läheisiä, tuntuu pahalta.

Toisen elämään astui kylmä irtisanomislappu, joka osaa nollata ihmistä pahimman kautta. Ei riitä se, että tekee hommia kovasti ja hyvin, kun esimies saa kovemman tuloksen tavoittelijoilta armottoman käskyn vähentää väkeä. Luoti osuu sinuun, makaat maassa ja mietit, mitä olisit voinut tehdä toisin, olisiko muka pitänyt tehdä vielä kovemmin töitä, eikö mikään riitä? Mikä tekee sinusta huonomman kuin muista? Onko ainoa oikea tapa pitää paikkansa se, ettei enää koskaan sano ääneen erilaisia tai omia mielipiteitä? Onko minimiedellytys se, että on terve ja oikeiden ihmisten kaveri ja joo-joo ja venyy iänkaikkisesta iänkaikkiseen? Vai satutko sinä olemaan se sopivan ikäinen, jonka uskotaan parhaiten vielä saavan muualta töitä?

On surullinen olo. Eikä vain näiden kahden ja heidän lähimpiensä puolesta, vaan myös niiden toisten, jotka ovat myös saaneet poispotkimislappuja käteensä, sekä heidän puolestaan, jotka irtisanomisvalinnat joutuivat tekemään ja alaisilleen kertomaan. En usko, että myöskään kukaan esi-ihmisistä on nukkunut tai tulee nukkumaan yönsä hyvin. Jokainen elää nyt oman surunsa ja kipunsa kanssa. Mutta katkeruus ilkeästä joululahjasta tulee syömään monen elämästä ilon pitkäksi aikaa.