Reko Lundán, Aina joku eksyy. Jyväskylän kaupunginteatteri 2.2.2008 klo 19. Ohjaus Anna-Maria Klintrup. Pääroolit:  Aki Rinne - Jukka-Pekka Mikkonen, Liisa Rinne - Marjaana Kuusniemi, heidän äitinsä Hanna Rinne vanhana Maritta Viitamäki ja nuorena Raisa Vattulainen, Akin ja Liisan isä Ripa Rinne - Jouni Innilä.

Perheen tuskien taival tragikomediana: surua, eroja, rakkautta ja sen puutetta, hoivasuhteita, uhrautumista, välinpitämättömyyttä. Hanna joutui jo nuorena ison katraan ainoana tyttönä kantamaan naisen vastuuta äitinsä kuoltua, kun seitsenpäisen lapsilauman yksinhuoltajaisä painoi kovasti töissä ja vapaa-ajan velvollisuuksissaan. Rakastuminen ja kaksosten syntymä muuttivat Hannan elämän.

“Vesat on aina ensin”, sanoi Hannan isä tyttären lähtiessä kotoa, mutta mitä siitä tuli? Velaksi eli Hannan mies, vapautta ja omaa elämää kaipasi Hanna. Lapset eivät olleet esteenä, kun äiti lähti “vuodeksi opiskelemaan”. Postikorttiäiti aikana, jolloin ei ollut kännykkäisiä. Ripa joutui viimein ottamaan vastuun vesoista kontolleen.

Aki ja Liisa opettelivat elämään ilman äitiä,  kunnes äiti tarvitsi heitä jo kenties enemmän kuin lapset äitiä. Suunnistustaito alkoi olla hukassa, samoin kartta, joten suunnistus ei ollut eetvarttia.

Sairaalasänkyyn joutunut äiti ei tunnistanut aikuisia lapsiaan, joiden oli vaikea tuota naista rakastaa. Insinööri-Akille äiti oli turvallisuuden riistäjä, sisar Liisalle äiti, jota piti auttaa vaikka mikä oli. Kasva siinä sitten eheäksi ihmiseksi. Osaako äidille antaa anteeksi, entä veljelle tai siskolle?

Pidin aikatasoratkaisuista. Maritta Viitamäki oli erinomainen äitinä ja sivurooleissaan,  samoin Raisa Vattulainen hoiti homman kotiin. Mikkonen oli läsnä alusta asti, Kuusniemi paransi loppua kohti kohisten. Innilä veti roolinsa ohuimmin, maneerien turvin. Johtuvatko maneerit suuresta näyttämöstä, pitää huomioida myös takana istuvia? Sivurooleista nousi esille upeasti Taina Reponen lasten opettajattarena; yleisö huomioi herkullisen pätkän ylimääräisin aplodein.

Parhaasta päästä Jyväskylän kaupunginteatteria tänä vuonna. Teksti taattua Lundánia, toimii. Kyyneliä näin muutaman katsojan pyyhkivän, kun kapusin katsomosta kohti uloskäyntiä. Niin syvälle tämä ei itselläni osunut, mutta aplodit!