13.3.2008, Tampere.

Taksinkuljettaja viittasi Vohvelikahvilaan päin, mutta osoitin selän taakse ja sanoin että tuossa se on, Runo.

Kahvilassa oli lähinnä naisia mutta myös pöydällinen miehiä. Ylhäällä parvellakin kuului olevan väkeä. Mietin, mahdunko mihinkään istumaan. Pipopäinen nainen haastoi tampereeksi jotakin seisaaltaan, esitys menossa? Varmistin vielä teetä tilatessani. Ei siis yksityistilaisuus?

Huomasin, että useilla pöydillä näkyi Sinikka Nopolan "Kyä tässä jotain häikkää o"- ja "Ei tehrä tästä ny numeroo" -teoksia. Mitä ihmettä? Pipopäitäkin näkyi useampia. Kolme heitä oli, eri pöydissä. Se jolla oli beige tupsu ruskeassa pipossa, luki Nopolan kirjaa ääneen. Minulle teki ikkunapöytään tilaa nuori metsänvihreä pipo, jonka laella keikkui aprikoosinvärinen tupsu. Samanlainen näkyi  toisessa pöydässä olevalla tummempihiuksisella nuorella naisella. Pipon etureunassa loisti valkoinen, vihreäreunainen ja -tekstinen lätkä, mitä siinä luki? "Kaupunki lukee kirjaa". Ahaa. Siis joku kirjanlukutapahtuma, oivalsin.

Oikeasti ihan mieletöntä!

Runo oli siis jokseenkin täynnä ihmisiä, jotka olivat todella tulleet sekä lukemaan että kuuntelemaan Nopolan tekstejä. Aikani silmät ymmyrkäisenä kuunneltuani huomasin itsensä Sinikka Nopolan kahvilan keskellä pöydässä kuuntelemassa naureskellen lukijoitaan. Pipopäät lienevät olleet ihan remmiporukkaa, valmiina lukemaan ainakin jos joku muu ei lue, mutta kyllä sieltä nousi tampereen haastajaa kehiin vähän väliä, eri pöydistä. Varsinkin pari harmaahiuksista naista ilahduttivat tarpeeksi leveällä puheenparrellaan; he saivat Nopolan teksteihin juuri sen oikean hengen. Mustavalkoiseen neuleeseen pukeutunut, strassein koristetuin silmälasein varustautunut harmajapää luki Nopolaansa aivan ihanasti.

Kymmentä vaille kolmen oli pakko tyytyä ottamaan viimeinen matkasiemaus jasmiiniteestä ja jättää loput kuumasta juomasta valkoisen posliinikupin pohjalle. Edellinen lukija lopetti juuri. Tässä tilaisuudessa ylösnousu pöydästä oli sen merkkinä, että nousi lukemaan; minä otin kuitenkin nahkatakkini ja  reppuni vain astuakseni lasiovesta kadulle. Sitä ennen kuitenkin kohtasin minuun päin kääntyneet katseet ja lausuin: Jyväskylä kiittää. Oli aivan ihanaa sattua vahingossa paikalle, kun täällä oli tällaista!

Poistuin juuri valoisammaksi muuttuneeseen kevättalven päivään, isojen ikkunoiden ulkopuolelle, sepeliä ratiseville kaduille. Päivemmällä oli satanut. Satoiko vähän? Jos sillä hetkellä satoi, en sitä huomannut.