Kajaanin kaupunginteatteri pe 29.2.2008 klo 19:00. Kuin ensimmäistä päivää. Käsikirjoitus:  Anna Krogerus. Ohjaus: Irene Aho. Lavastus: Samuli Halla.

Anna Krogeruksen Heikko esitys!, joka on viime vuosina koskettanut minua teatterilavalla ehkä eniten, antoi odottaa, että myös tämä näytelmä osuisi. Hesarikin lennätti kriitikkonsa maakuntaan ja arvioi uuden näytelmän tuoreeltaan kulttuurisivuillaan. Hmm, esimerkiksi Jyväskylän teatterikentästä Helsingin Sanomat ei ole tainnut kirjoittaa aikapäiviin...

Nyt Krogeruksen käsittelyssä eivät olleet nuoruudesta kumpuavat traumat, vaan vanhuus, (itse)kunnioitus ja pätkätyöt; kaikki ne kohtaavat Lepolan vanhainkodin (anteeksi tämä sana...) vuodeosastolla.

Perushoitaja Ritvan, 56 v, roolin tulkitsee loistava Irma Junnilainen. Ritva on juuri saanut aikuiseksi jo varttuneen kehitysvammaisen poikansa Karpalon hoitokotiin ja sinnittelee edelleen määräaikaissopimuksella vuodeosastolla. Sairaanhoitaja Minna (Teija Töyry) on menokenkäinen yksinhuoltajaäiti, joka hänkin jännittää työsopimuksensa puolesta, mutta nauttii lähes sinkkuelämästään niin paljon kuin voi. Jos työpaikka käyttää naisia hyväkseen, niin Minnakin lisää Ritvan taakkaa työvuorojärjestelyillään ja lastenhoitotarpeillaan, koska katsoo, että nuoren naisen on voitava mennä vapaasti.

Työpaikan muita pätkätyöläisiä ovat sivarit Mara (Perttu Hallikainen) ja Kaide (Eero Rannio), jotka taitavat tehdä vain sen, mikä on välttämätöntä, hädin tuskin sitäkään, koska herkkä Kaide ei kestä hajuja. Erilainen uusi tulokas, “mamu” eli maahanmuuttaja Adam on koulutukseltaan lääkäri, mutta hän jynssää vessoja, koska suomalainen järjestelmä ei hyväksy ulkomaista tutkintoa. Lempeää ja iloista Adamia tulkitsee lämmöllä Mika Silvennoinen.

Poliisihenkisesti osastolla partioiva Seikku (Satu Lipponen)  tasapainoilee hallintovaateiden ja säästöpaineiden kurimuksessa, mutta ei usko voivansa joustaa osastonsa suhteen; on vain kiristettävä entisestään, eikä pätkätöiden jatkosta yksinkertaisesti voi saada ennakkotietoa. Seikkua ei turkki aidosti lämmitä, sillä hänellä on miehen ostamasta mersusta huolimatta omat murheensa. Entä Seikun tuomat terveiset ylempää hallinnosta?  Työhyvinvointia uskomattomilla pellemonisteleikeillä - kuinka tuttua missä hyvänsä työyhteisössä.

Vuodeosaston asukkaista nousee esille eniten Taimi (Juha Häkkänen), joka on koskettava vastapaino Ritvan ahdistukselle. Taimi uskaltaa antaa elämälle toistakin mallia vielä oman elämänsä ehtoopuolella. Sitkeä Taimi on yhdeksänkympin paremmalla puolella, mutta ei vieläkään ole luovuttaja, vaan uskoo unelmiinsa. Taimi yrittää omalla tavallaan tukea ahdistunutta Ritvaa, jopa tälle vaarallisin seurauksin. Myös Adamia Taimi rohkenee katsoa silmiin omasta vinkkelistään; mitä eroa on heillä kahdella, Karjalan evakolla ja Sudanin pakolaisella?

Ritva on sekä työ- että kotielämän huolten puristuksessa. Paitsi että hän kaipaa tietoa töiden jatkumisesta vuoden vaihteen jälkeen, Ritva on odottanut, että saisi ehkä jo hengähtää raskaan työpäivän päätteeksi kotona, yksin. Mutta hoitokoti ei olekaan kehitysvammaiselle pojalle toivottu ratkaisu, poika karkailee eikä pysy turvallisesti sisällä. Ja kun Ritva joutuu yövuoroon, Minna raahaa osastolle tyttärensä “vain nukkumaan” keskellä yötä, että pääsisi baariin. Tee siinä sitten työsi, väsyneillä jaloilla, kanna omat ja muiden murheet vielä mukanasi, huolehdi elävistä ja kuolevista. Siihen ei kaivata pelletunnustuksia ja pystejä, vaan rahaa ja auttavia käsiä, aitoa välittämistä. Adam välittäisi Ritvasta, mutta Ritva arkailee ottaa ojennettua kättä vastaan.

Kun Ritvan räjähdys lopulta tulee, on yleisö hiirenhiljaa. Näyttämökin vaikenee Irma Junnilaisen ympärillä, kun hän Ritvan hahmossa lataa elämänsä tuskan sanoiksi. Niin kauan on Ritva pitänyt kipunsa sisällään. Ajatukseni kiitivät vuosien takaiseen televisiosarjaan Kiinnisidottu ja Kaija Pakarisen roolisuoritukseen. Uskon, että moni silmä kostui Ritvan vuodatuksen edessä ja ajatukset kulkivat siihen, olenko kenties itse tuollaisella osastolla joskus, pitääkö minusta kukaan huolta, välittääkö minusta joku vielä sitten, kun olen vanha ja vaivainen.

Lopun epilogi, jonka puhuja oli roolihenkilö-Ritvan sijasta itse Irma Junnilainen, oli tarkoitettu tasapainoittavaksi jutusteluksi. Siihen lyhyempikin olisi riittänyt, mutta ehkä kohtaus auttoi rauhoittamaan edellisen purkauksen nostamia tunteita.

Näyttelijöistä Irma Junnilainen, Juha Häkkänen ja Mika Silvennoinen tekivät mieleenpainuvinta työtä. Eero Rannio myös räppäsi hauskasti sivarina, mutta tuli esiin myös Ritvan kehitysvammaisena poikana. Lavastus toimi kerta kaikkiaan mainiosti. Teräspinnat pitivät sisällään vuoteita, joiden asukit työnnettiin seinien uumeniin kuin ruumishuonella konsanaan. Valojen tanssi ja musiikki muuttivat osaston kalseuden värikkäämmissä kohtauksissa salamannopeasti eri maailmaksi.

Kiitos Kajaanin kaupunginteatteri ja Anna Krogerus! Toivon että tieni vie toistekin Kajaaniin hienoon teatteri-iltaan.