Simo Hämäläinen, Ikuisuuden ostaja ja muita kertomuksia. Gummerus 2007.

Kertomuskokoelma koostuu 17 lyhyestä tarinasta, joissa pääosin seikkaillaan Suomen kamaralla. Päähenkilöinä on lapsia ja aikuisia, näkökulma useimmiten miehen vinkkelistä. Osa tarinoista yllättää karmaisevallakin tavalla, toisien kohdalla tulee tunne: mutta tämänhän täytyy olla jollekin jo totta.

Avatarit kertoo virtuaalimaailmassa tavanneesta miehestä ja naisesta, jotka ovat satuilleet itsensä niin hehkeiksi todellisuuteen verrattuna, että kumpikaan ei tohdi lähteä itse aitoon tapaamiseen, vaan hankkii paikalle edustavamman sijaisen. Liekö näitä tapaamisia jo ollut tosielämässäkin?

Hämäläinen kertoo tarinoita inhimillisesti ja puhuu henkilöidensä tasolta. Hän ei maalaa rassukoita tai ihmeolentoja, vaan ihmisiä.

Huutavan vauvan rauhoitusretkeen keskittynyttä Parasta aikaa olisin suonut lyhennettävän tiiviimmäksi. Pelottavalla tavalla mielenkiintoisimmaksi nousi tarinoista Koulurauhanturvaaja, joka sai selkäpiin karmimaan. Elämästä vieraantuneet vanhemmat, jotka eivät ymmärrä kasvattamisesta mitään, voivat hyvinkin eksyä järjettömille poluille; ja minkä nuorena oppii, sen vanhanakin taitaa...Kaamea tulevaisuudenkuva. Hellyttävin oli Kohtuullinen toivomus, jossa kaiken maailman haikailuista valittiin toteutettavaksi kerrankin yksi järkitoive. Haikealla tavalla koskettavin tarina puolestaan oli sairaasta pojasta ja häntä hetken hoitaneesta miehestä kertonut Pilven veikko. Entäpä Veren perintö -tarina, joka sijoittui vuoteen 1939? Ihan oikein sille, neiti Rosenbaum!