Kaaos, Ryhmäteatteri, pe 12.9. 2008 klo 19.00 Helsingissä. Ohjaus ja käsikirjoitus: Mika Myllyaho. Näyttelijät Elina Knihtilä (Sofia), Minna Suuronen (Julia),  Mari Perankoski (Emmi), myös lukuisissa sivuhenkilöiden rooleissa. Lavastussuunnittelu: Eliisa Rintanen ja Mika Myllyaho.

Näyttämöllä kolme harmaasävyistä, suorakulmaista nojatuolia. Tänään kolme naista avaa elämänsä kaaoksen. Me katsomme ja kuuntelemme.

Ennen kaaoksen käynnistymistä ala-asteen opettaja ja äiti Sofia esittelee itsensä ja ystävänsä, terapeutti Julian sekä tämän toimittajasiskon Emmin. Sofia on kutsunut naiset kahville, koska tarvitsee heiltä apua. Hänen itseluottamuksensa on nollassa, mutta ystävät antavat vain pintapuolisia neuvoja. Eivätkö hekään välitä?

Sofia repeää kunnolla, kun koulun rehtori ilmoittaa ala-asteen lakkauttamisesta. Tuntemattomatkin saavat kohdata hänestä ulos purkautuvan raivon, joka kumpuaa hänen voimattomuutensa keskeltä. Julia, yksinäinen terapeutti, ei osaa hänkään kuunnella ystäväänsä, vaan pyörii omissa ongelmissaan ja erehtyy retkahtamaan hoitosuhteessa olevaan asiakkaaseensa, joka on naimisissa. Toimittaja Emmi ei omilta ongelmiltaan ehdi pysähtyä sisarensa tai ystävänsä vaikeuksiin. Emmillä ja Leolla on mennyt huonosti, eivätkä masennuslääkkeet ja alkoholi ole auttaneet, töissäkin on ollut liikaa kiireitä. Saako Emmi pitää tyttärensä luonaan, vai saako Leo yksinhuoltajuuden?

Naiset käyvät läpi kukin omaa kriisiään. He eivät hallitsekaan omaa elämäänsä, joka on joutunut kaaokseen. Ei siinä näin pitänyt käydä. Ei todellakaan. Eri kohdissa pysähdyn miettimään samaa asiaa, tunnistan näyttämöllä näkemiäni tunnetiloja, joiden vyörynnän ymmärrän. Joskus vain tuntuu niin pahalta, ettei sitä voi käsittää, eikä sitten toimikaan niin kuin pitäisi ja jotain menee pieleen. Eikä vain yhden kerran.

Sivuhenkilöt (kolmikon näyttelemiä hekin) tuovat ydinhenkilöt tilanteisiin, joissa ongelmia taustoitetaan. En tule unohtamaan yliopiston masennusluennon esimerkkitapauksia. Yleisön nauru nousi siitä, että näkemämme masentuneen ihmisen hahmo oli pelottavan tosi.

Loppukohtauksen viimeinen repliikki jää soimaan mieleen. “Tämän lisäksi ei tapahtunut mitään muuta mainittavaa.” Sitähän se kaikki vain on. Elämää.

Tajusin vasta näytelmän jälkeen, että kuulin avausrepliikit, mutta en syvännyt niitä mieleeni katsoakseni Juliaa niiden kautta. Ostin kuitenkin Lasipalatsista jälkikäteen näytelmän itselleni; pystyin palaamaan Sofian kaaoksen taustoihin, jotka avauskohtauksessa kuitataan lyhyillä, mutta tärkeillä lauseilla. Niiden läpi on Sofiaa muistettava katsoa. Äidin kuolema, uusi reksi, auto hajosi, talosta löytyi hometta. Mitä vielä? Sofian elämäntilanteen taustat kuitattiin hetkessä, muiden elämät avattiin vähän kerrallaan. Se on ehkä ainoa asia, jonka kanssa hämmennyin, mutta toisaalta, on osattava kuunnella ensi sekunnista alkaen.

Tämä oli yksi Ryhmäteatterin Kaaoksen viimeisistä esityskerroista, jatkoa keväältä 2008. Kiitän ja kumarran, että esityksiä jatkettiin vielä syksylle. Käsikirjoitus, ohjaus, näyttelijöiden loistava työ (erityisesti huikea Elina Knihtilä), lavastus (käytetyt kuvaelementit eritoten), kaikki toimi. Parituntinen meni kuin huomaamatta, intensiivisesti tarinassa ja sen herättämissä tuntemuksissa. Seuraavaksi näytelmä tullee ohjelmistoon Tampereen Työväen teatterissa, jossa miespäähenkilöiden “velinäytelmä” Paniikki jo pyörii.