Mari Mörö, Paikkaa ja mieltä. WSOY 2008.  Kirjan sisäliepeessä tosin lukee teoksen julkaisuvuoden kohdalla 2007.

Hukkila, pihapojaksi tituleerattu monitoimimies, työskentelee kotipalveluita ja remonttiapua tarjoavassa yrityksessä, mutta odottaa pääsevänsä elämästään tauolle japanilaiseen luostariin asettelemaan kiviä. Ennen sitä on vielä keikka Krisun ja Taron avolouhoskotiin: taloon, jossa eron jälkeen asuvat pysyvästi lapset Viivi ja Samu, mutta josta toinen vanhemmista vuoroviikoin poistuu päivystysvuoronsa päättyessä.

Krisu, aikakauslehden toimittaja, on keksinyt mielestään nerokkaan idean. Miksi lasten muka pitäisi luopua turvallisesta kodistaan vain siksi, että vanhemmat eivät tule keskenään toimeen. Parempi, että vanhemmat reissaavat ja lapset pysyvät paikoillaan.

Todellakin. Krisu on kotijyrä ja kuplassa elävä pintakiillottaja, joka ei osaa huolehtia kuin itsestään ja omista tarpeistaan, niistäkin pinnallisesti. Miesystävä on samaa maata. Taro on elänyt virtuaalitodellisuudessa jo pitkään. Häneltä meni useampi koodaajan työpaikka alta, ennen kuin masennus iski ja tuli vielä eroukaasi. Krisulle Taro on säälittävä wannabe-mies. Lapset ovat jossain siellä välissä, he tietävät, että koti ei ole koti, vaan jokin fantasiamaailma, jossa elämä ei ole totta. Taro ei halua tai osaa kertoa Krisulle, mitä oikeasti on. Juhtaiskä-raukka.

Hukkila on sivustakatsova selviytyjä, joka ymmärtää, mitä on menettää. Hänen kauttaan kodin todellisuus avautuu pikku hiljaa.

Mörö haastaa katsoman nykyistä elämänmuotoa pinnallisine loistokkuushaluineen. Halutaan talot, halutaan pihat, halutaan kuoret elämälle. Ei osata elää. Ei haluta olla ja elää kotona, halutaan käydä siellä vilkaisemassa, että siellä on kaikki kunnossa ja hyvin. Halutaan liitää Lontooseen ja shoppailla, unohtaa koti ja lapset, halutaan laittaa langaton päälle ja surffata, unohtaa koti ja lapset ja todellisuus. Etenkin arki. Halutaan paeta tätä elämää jonnekin ihan toisaalle, koska ei osata elää tässä ja nyt.

Niin parisuhteet, vanhemmuus kuin lapseus ovat kovilla Mörön kuvaamassa maailmassa. Kuka enää jaksaa pysähtyä auttamaan toista kuin rahalla, ja sittenkin on pelättävä sitä, että auttaja lähtee hakemaan lisää tasapainoa omaan elämäänsä ilman irtisanomisaikaa.

Teoksen nimi, Paikkaa ja mieltä, tuntui aukkoiselta fraasilta. Joskus tuntuu, ettei ole mitään paikkaa, ettei missään ole mitään mieltä, täytin sen mielessäni. Mutta sieltä se tulee aikanaan esille:
“...perheet alkavat, vaan ne eivät lopu. Toisesta päästä kiikutetaan pois, häivytään näkyvistä. Ja toisessa päässä haetaan paikkaa ja mieltä, itselle ja muille. “

Romaania oli helppo lukea. Kieli on elinvoimaisen nasevaa ja usein pakinanripeää nokkelointia, yleensä ei itsetarkoituksellista. Teksti lentää ripeänä tykityksenä, mutta osumatarkoiksi valittujen sanojen takana on syvempiä totuuksia ja merkityksiä. Lukijakaan ei pääse helpolla. Pidin.