Little Miss Sunshine (2006) ohjanneet Jonathan Dayton ja Valerie Faris. Käsikirjoitus Michael Arndt.

Kotisohvalla vasta tuli katsottua pikku päivänsäteen tarina, koska leffa meni ohi teatterikierroksen aikaan. Jopa myöhäisillan väsymys pinkoi tiehensä, kun elokuva koukutti aivan alusta asti.

Ei-todellakaan-ihan-tavallisen Hooverin perheen isä (Greg Kinnear) yrittää nousta pohjalta pinnalle 9 portaan valmennusohjelmallaan, jonka periaatteiden mukaisesti voittajat eivät koskaan anna periksi. Kirjadiili on melkein sovittu. Isukki saarnaa 6-7 -vuotiaalle tyttärelleenkin siitä, että tämän kauneuskilpailuhaavetta kannattaa lähteä jahtaamaan vain, jos lähtee voittamaan. Entä ovatko missikisojen voittajat laihoja vai lihavia? No haluatko vielä jäätelöä, jossa on rasvaa, joka lihottaa? Tytär Olive (loistava Abigail Breslin) on totaalisen innostunut missikisoista ja päättänyt menestyä.
Isoisä (Alan Arkin) on vanha pukki, joka ajettiin ulos vanhainkodista. Hän valmentaa Olivea missikisoihin, eikä kukaan tajua kysyä miten.
Nietscheä fanittava Dwayne (mainio Paul Dano) ei pukahda sanaakaan vaitiolopäätöksensä mukaisesti. Lehtiöön hän kirjoittaa vihaavansa perhettään, kun perheen äidin veli, itsemurhayrityksestä toipumaan tullut Proust-tutkija Frank (Steve Carell) majoittuu pojan huoneeseen.
Perheen äiti (Toni Collette) tuntuu olevan ainoa, jolla ei ole outoa päähänpinttymää. Äiti yrittää sovitella ja pitää kaikista huolta, mutta ei mitenkään pullantuoksuisesti.

Road moviessa kleinbussi saa mäkilähtökyytiä, kun perhe lähtee epätoivon siivittämälle matkalle Albequerquesta kauas Kaliforniaan, missä Oliven unelmien täyttymys eli lapsimissikisat pidetään. Tragikoominen seurue etenee vaikeudesta toiseen, eikä jännitystä puutu, kun jokainen heistä joutuu kohtaamaan muutoksen yllättävissä tilanteissa. Lapsimissikisoista saa kuvottavan kuvan, kun pienet tytöt keikistelevät sairaiden aikuisihanteiden peileinä lavalla. Henkilögalleria oli loistava, vain äitiä olisi voinut vielä syventää. Kerta kaikkiaan erinomainen leffa.