Pirjo Rissanen, Rakkaus kuin lupiininkukka. Gummerus 1999.

Lupiininkukka ei tule ensimmäisenä rakkauden symbolina mieleen. Tienvarsilla ja villiintyneissä pihoissa lähes rikkaruohon lailla rehottava (toki sinänsä kaunis ja väriläiskänä mukava) kasvi, joka on vieraslaji Suomessa ja valtaa elintilaa kotoperäisiltä kasveilta. Ei siis syki luontevasti romantiikkaa, mutta ehkä tässä yllättävää yhdistelmää haettiinkin.

Parikymppinen Kaisa Ryyppö on elänyt turvallisissa ja jopa vauraissa oloissa teollisuusneuvoksen/yrittäjän tyttärenä Helsingissä ja hänen elämänsä voisi jatkua täysin turvallisia latuja avomiehen kanssa edelleen, mutta hän alkaa tajuta elävänsä tyhjäkäynnillä ja kaipaavansa muutosta.  Kaisa on salaa kapinoinut ja jättänyt hakematta opiskelupaikkaa - ei mitenkään radikaalia, mutta edes jonkinlainen osoitus omasta aivotoiminnasta.

Ensi askeleena muutokseen nainen jättää avomiehensä ja muuttaa takaisin kotiin - huh huh - mutta terästäytyy sitten oikeasti ja lähtee maaseudulle saatuaan sihteerin paikan vanhan rouvan luona. Työ tosin osoittautuu muuksi kuin rouvan muistelmien kirjoittamisessa avustamiseksi, mutta samalla aiemmin saamaton ja epäkäytännöllinen Kaisa alkaa oppia käytännön taitoja ja löytää omaa elämäänsä. Hankalana pidetty Alma-rouva ja Kaisa vaivihkaa myös ystävystyvät, vaikka elo saman katon alla ei olekaan helppoa. Se pakollinen mies, naapurin Holopainen, tuntuu lähes sivujuonteelta tähän romaaniin, jossa muut muutoksen ainekset nousevat etusijalle. Romantiikka ei kuki rajuna, vaan siellä jossain takapihalla tai tienvarressa. Vähän niin kuin ohimennen. Pääpaino on Kaisan muutoksessa.

Rissasen teoksessa on tiettyä viehätystä, joka syntyy pikkukylän ja vanhan talon miljöön sekä tämänkaltaiseen rakkausromaaniin epätavallisen rauhallisesta ihmiskuvauksesta, jossa on lempeää huumoria ja ymmärrystä. Savolaisromanssissa ei hötkyillä tai hehkutella turhia.