Kerttu Aitola: Lontoonrakeita (Otava 2004)

Kahlasin Lontoonrakeita osittain harppoen loppuun (anteeksi, arvoisa kirjailija). Fysiikanopiskelija Sallan kesäduunailua Lontoossa, huumekokeiluja, poikaystävystymistä, tyttökaverisuhteiden pyörteitä, irtiottoja, hieman lisää itsenäistymistä. Jonkinlainen puolikehitysromaani? Kekseliäs kansitaide lontoomaisine metrokarttapiirroksineen. Sisältö ei tehnyt minuun lämmintä vaikutusta. Vaan olihan Aitola onnistunut saamaan aikaan lukukelpoisen kirjan joka myös julkaistiin, ehkä en vain ole kohderyhmää. Innottomuuteni johtunee pääosin siitä että en ole innostunut huumemaailmasta ja sen viihteellistämisestä, "nappien" nappailusta ikään kuin ne olisivat karkkia, "nousun" gloriasta. Entä onko helppoa päästää irti huumeista kuten Sallan ystävä Karoliina tuntui pystyvän tekemään? Vai jättikö tämä huumesekoilut taakseen?

Romaani ei moralisoi tai tuomitse huumeiden käyttäjiä, itse asiassa mielenkiintoisesti kutsuttuja viihdekäyttäjiä vaan antaa lukijan itse päätellä, onko nappien nappailu ja syvemmälle huumeisiin uppoaminen mahtava asia tai parempaa elämää kuin ns. tavallinen elämä ilman huumeita. Niin, onko tavallinen elämä muka tylsää? Minusta ei. Tavallisen elämän tylsyys tai epätylsyys on jokaisesta itsestään kiinni. Mikäli elämä on jotain huippumahtavaa vain silloin kun kokeilee rajojaan joko kropan & kemiallisten aineiden yhdistelmillä tai extreme-lajien parissa, kertoo sekin mielestäni hieman vinksahtaneesta maailmankuvasta. Siitä, että mikään ei enää riitä, "the world is not enough". Tämä maailma on oikeasti mahtava paikka muutenkin.

Onko hienompaa vetää nappia, spiidiä ja mitä lie, notkua hämärännihkeässä huoneessa konemusiikin tahtiin aamuun asti kuin uskaltaa keskustella ystävänsä tai läheisensä kanssa selvin päin vain vähäisen ja toista ihmistä kunnioittavan meluvolyymin vallitessa tai jopa ulkona luonnossa, olla läsnä kokonaisena itsenään, kuunnella ja puhua oikeasti, niin että seuraavinakin päivinä voi muistaa mistä on puhuttu tai mitä on tehty?

Olen luojan kiitos jo sen verran vanha, että uskallan arvostaa myös yöunia, enkä usko menettäväni paljoakaan elämästäni, koska en harrasta bailaamista pilkkuun asti ja sen ohi. Yövalvomisesta pidän, niin yksin kuin yhdessä; esimerkiksi öiset keskustelut ovat usein päivänvalon aikaisia syvällisempiä. Sen sijaan pakonomaisesta bailausvalvomisesta saavat muut riemastua ihan rauhassa.

Taitaa vaatia enemmän uskallusta se, että ei käytä huumeita edes kokeillakseen; se että rohkenee kokea vastaantulevat asiat ilman kropan sekoittamiseen kehitettyjä mössöjä, joiden päätarkoituksia kuitenkin on lähinnä se, että rikolliset tienaisivat leveämpää leipää huumeisiin sortuvien ja koukkuun jääjien & näiden läheisten kustannuksella. Jopa huumeiden käyttäjien/diilaajien yhteisöjen kustannuksella, sillä missä huumeita liikkuu, liikkuu pian myös ei-omaa tavaraa, pitäähän pään ja kropan sekoittaminen jollain maksaa eli maksattaa.

On ihan tarpeeksi siinä, että ihmiset joutuvat käyttämään kehonsa/päänsä hoitamiseen reseptöityjä lääketeollisuuden täsmätuotteita, joiden avulla tehdään sairaiden elämää helpommaksi, lievitetään kipuja ja annetaan monille mahdollisuus ainakin lähes normaaliin elämään tai edes useampaan elonpäivään. Siksi en ymmärrä, että jotkut mömmöttävät itsensä tieten tahtoen ja mukamas huvikseen - sairaiksi.

Lontoonrakeista jäi siis minulle päällimmäiseksi se, miten jotkut haluavat huumeiden lähes kyseenalaistamatonta läsnäoloa ns. hauskanpidon yhteydessä. Termillä hauskanpito tarkoitan tässä yhteydessä yleistäen iltojen/öiden viettämistä ystävien tai kavereiden kanssa.

Kirjassahan ei ollut varsinaisesti hauskaa eli se siitä iloisesta nuoruudesta ja kovasta menosta suurkaupungissa. Hyvä vinkki, mikäli jollakulla sattuu olemaan harhakuvia automaattisen loistokkaasta elämästä ulkomailla. Romaani välittää tästä puolesta todenmukaisen kuvan: töitä voi metropolissa saada mutta ne hädin tuskin kustantavat peruselämän eikä asumisen tasossa pääse lähellekään sitä mitä kotimaan opiskelijakämpässä. Lontoo oli muuten läsnä kerronnassa lähinnä nimellisesti, mutta se antoi mahdollisuuden kuvata nappitouhuja koti-Suomen ympyröiden ulkopuolella luontevasti. Jopa niin, että "onneksi meillä ei ole täällä asiat noin huonosti"?

Kirjan lopetus lienee suunnattu kaltaisilleni kalkkiksille. Ähäkutti. Ikävä kyllä Sallan päätös tuntui minusta epäuskottavalta hänen sisäisen kehityksensä valossa. Mutta minähän olenkin täti-ihminen, enkä parikymppinen opiskelija. Ja olen pidellyt napin puolikasta kädessäni viimeksi silloin, kun kyseinen palanen ropsahti irti Ikean halpistyövoimalla tehdystä pussilakanasta.