Juha Hurme valtasi näyttämön eilen 20.12.2007 esityksellä Kappale yksinpuhelua, kirjoittanut Samuel Beckett, kääntänyt Juha Siltanen, kesto noin 25 min. Ohjaus ja rooli: Juha Hurme. Valaistus: Juha Hurme. Paikka: Vakiopaineen teatteritila, Jyväskylä.

Näyttämö: vihreän kevytpeite-esiripun takana, kunnes valot tilasta sammutettiin. Sitten kuului kahinaa ja esiin tullut siirsi kevytesiripun syrjään. Ainoastaan taskulampun valaisemaan tilaan totuttelevat silmät erottivat näyttämön keskeltä paikallaan olevan, hieman lysyssä seisovan ihmishahmon ääriviivat. Lisää askeleita ja pistäväkatseinen taskulamppu asettui paikalleen tuon liikkumattoman hahmon viereen.

Oli yö, takana kolmekymmentätuhatta yötä elämää, oli kuoleman pimeys, pää lähellä seinää, Hurmeen vahvasti artikuloimat sanat vanhan miehen eletystä elämästä, josta oli jäljellä vain muistoja ja seinästä reväistyjen valokuvien riekaleita. Oli kuin kuunnelmaa olisi seurannut. Useampi varmasti kuunteli tämän elämäntarinan sirpaleet silmät kiinni. Itse en tohtinut, vaikka kirkas valonsäde pisti väsyneitä silmiä. En pelännyt nukahtavani muovituoliin, vaan halusin nähdä, erottuuko näyttämöltä kenties vielä jotain, jolla on merkitystä. Kerran Hurme vaihtoi paikkaa vanhuksen toiselle puolelle. Se siitä jännityksestä. Vähät elementit riittivät.

Oli vaikeaa tottua seuraamaan puhetta pimeässä. Alkupuolella ajatukseni harhailivat hetkittäin muualle enkä osannut täysin keskittyä. Loppua kohti tunnelma tiivistyi sen verran, että oli helpompi olla teoksessa läsnä. Kieltämättä oloa helpotti se, että tiesin esityksen kestävän vain sen reilut parikymmentä minuuttia - muuten tuo pimeys valopisteärsykkeineen olisi syönyt omasta seuraamisenergiastani aivan liikaa huomiota itse asialta.

Hurmeen latautunut puhe rytmittyi tekstiin kuuluvilla toistoilla, liekö se ollut sitä pimeyden öiden toistumista yhä uudelleen. Syntymästä elämä eteni kuolemaan, mietin, onko tuo ihminen seisomaan opittuaan koko elämänsä illat ja yöt viettänyt seisoen seinää päin, tuijottanut ruutua, valkoista lasikupua, eikö hänen elämässään ole ollut muuta valoa kuin vähäinen lampun hohde ja valkoisen sängyn ääriviivat?

Mitä pidin? Kyllä parisenkymmentä minuuttia elämästään voi käyttää huomattavasti turhemminkin kuin seuraamalla Kappale yksinpuhelua -esityksen. Yllättävän positiivisesti mieleenpainuva toteutus, vaikka silmät kärsivätkin. Itse stoori pitäisi vielä lukea, että se avautuisi paremmin. Taidan kokeilla joskus huvikseni Beckettiä paperimuodossa, jotta näen, onko se sittenkin liian taiteellista minulle.