Mirjam Lohi, Nuttu. Teos, 2008.

Lohen esikoisromaaniin tartuin lähes sattumalta, kun etsin uutuuskirjoista luettavaa. Eläköön sattumat!

Luettuani kirjan aloitusrunon epäröin, mitä tästä tulee, mutta matka jatkui kudontaprosessin viitteenomaisesti ohjaamaan proosakerrontaan.

Ursula katsoo elämänsä kudelmia  lapsuuden ja aikuisen elämänsä etapeissa, mieleen painuneissa hetkissä, tuskissa ja käännekohdissa. Sitä, millaista oli olla pieni tyttö, joka kärsi, halusi rakkautta, eikä unhoittanut; sitä, millaista oli elää naiseuttaan vailla lasta, sitten lasten kanssa, elämänä johon hän ei ollut pystynyt valmistautumaan ja jota hän ei lähes jaksanut.

Lohen kieli on valloittavan kaunista ja hienosyistä. Kielikuvat ovat uskomattoman hienoja ja taikovat detaljeja silmien eteen häikäisevästi. Mirjam Lohi maalaa sanoillaan pieniä maailmoja muutamilla lauseilla.

Kerronta on kielikuvien vuoksi hidastettua; lukiessani haluankin aikaa pysähtyä mielen, sielun ja elämän kuvia avaavien lauseiden äärelle. Maistelemaan oman elämän muistoja, kun kohtaan leikkauspisteen Lohen tekstissä. Muistamaan omia kipupisteitä, suruja, valonpilkahduksen hetkiä.

Vain yhden särön kohtasin tarinan alkupuolella, kun nuoret tytöt viittasivat niin Biafraan ja mikroshortseihin kuin Freemanin Ajetaan me tandemilla -biisiin mielestäni liian lähekkäin. Sijoitan ne useamman vuoden päähän toisistaan ajallisesti. Tämä on sitä tylsää detaljimussutusta, mutta siinä kohdassa mietin, hetkinen...

Nuttu käy läpi naisen elämää kautta tämän pelkojen, surujen, hylkäämisen tunteiden ja riittämättömyyksien. Ursula ei luovuta, hän haluaa yrittää ymmärtää, miksi on sellainen kuin on. Hennoista langoista häntä ei ole tehty, vaan vahvoista, jotka kestävät yllättävän paljon.

Tarina on ehkä vähäeleinen, mutta teksti vie mukanaan. Kiitän.