Kevyt pyry puskee raikasta alkutalvea iholleni. Punaisiksi piristyneille poskilleni sulaa lumihiutaleita. Hönkäisen silmälasini huuruun ja joudun pyyhkimään myös vesipisarat kuiviksi. Korkeat kuuset suojaavat juurellaan helottavaa sammalta lumelta, mutta polun ylle oksien varjot eivät yllä. Astun väljästi toisiensa lomaan leijailleita lumihiutaleita tiiviimmin yhteen. Ensi kertaa tänä syksynä jätän jalanjälkeni lumeen. Talvikamppeet on toden totta kaivettava esille. Nyt annan lumen kastella osittain pystyssä sojottavat hiukseni, asettuvatpahan sitten paremmin. Pipon aika olkoon myöhemmin.

Olen ylittänyt viitostien ja saapunut kaksikerroksiselle kivinavetalle, joka nykyään taitaa pitää suojissaan enemmän taidetta kuin kotieläimiä. Navetan edustalla kököttää yksinäinen raita, jolle pitävät seuraa viilentyvään maisemaan sopivat, jo valmiiksi valkoiset ja osittain näkymättömät taidelapset: oksille tai runkoon kiinni on ripustettu kahdet kenties kipsipintaiset potkuhousut, joiden sisälle voi kuvitella pienet pojat. Pienelle tytölle antavat vaatehahmon valkoiset rautalangasta roikkuvat kengät ja lyhythameinen mekko terättömine sukkahousuineen. Isompi näkymätön tyttö istuu valkoisessa mekossaan puun rungon haarautumiskohdassa. Talven näkymättömät lapset leikeissään.

Metsän halki kulkevalla, vähitellen yhä lumisemmalla ja osittain jäisellä kuntopolulla on hiljaista. Vain yksi kulkija tulee minua metsässä vastaan, mutta onneksi edes hän, sillä en ole varma polun viitoituksista ja pääsen kysymään tarvitsemani neuvot siitä, minne jatkaa matkaa. Alikulkutunnelia lähestyessäni siirtyy teini-ikäinen tyttö hyvin syötetyn kultaisennoutajan kanssa kävelytieltä sivuun. Iloinen hännänheiluttaja ponkaisee yhtäkkiä vauhtiin, kun näkee minut, potentiaalisen silittäjä-rapsuttajan ohittavan heidät niin lyhyen matkan päästä. Äkkiveto kiskaisee tytön mahalleen, hänen toinen hanskansa jää tyhjänä puristukseen hihnan alle ja tyttö raahautuu vailla toista hanskaansa ja hihnanpätkää puristaen koiran perässä, kunnes se pysähtyy kohdalleni. Onneksi parivaljakko oli pehmoisemmalla maaperällä eikä asvaltilla, kun lemmikki vetäisi emäntänsä nurin. Tämä pyytelee vielä koiransa käytöstä anteeksi minulta, vaikka makaa itse edelleen maassa. Tyttöä jututtanut nainen jää auttamaan hänet pystyyn. Koira taitaa päästä aiottua pikemmin kotiin ruokakupin ääreen. Palaan takaisin metsään häiriötä tuottamasta.

Lumen äänestä kuulee, että pakkasta on vain vähän, koska se vähäinenkin lumikerros antaa märän tuntuisesti periksi jalan allan. Kovalla pakkasella äänen kaiku muuttuu niin paljon. Lapsena sen tajusin, kun valtatieltä ei kesällä kantanut ohikiitävien rekkojen ääni juurikaan, mutta tähtikirkkaana kovan pakkasen yönä raskaiden moottorien ääni muuttui lähes jylyksi. Keskellä tätä metsää kuulen junan vihellyksen. Parinkympin pakkasella sekin ääni olisi helähtänyt kirkkaampana ja sen tuntuisesti, ikään kuin rata kulkisi vielä lähempää. Samaan tapaan kuin ajatukset, jotka hämärissä ja pimeällä tuntuvat leijuvan paremmin ulottuvillani kuin valoisan hetkinä. Yön pimeys on minun pakkastani, joka kirkastaa ajatukset paremmin kuuluviin.