Arki on minulle jo toista viikkoa vanha.

Heitin hyvästit herätyskellottomalle huomenelle ja annoin pukeutumiskoodin palata. Tietokoneen näppäimistö on taas säännöllinen sormien jatke tuntikausia päivässä, eikä se perustu pelkkään vapaaehtoisuuteen. No, saanhan siitä rahallisen korvauksen.

Tuntuu että nyt aika kuluu paljon nopeammin. Aamu koittaa liian vikkelään, en ehdi nukkua tarpeeksi. Päivä pinkaisee vauhtiin, valoisat tunnit vajenevat, kohta on taas pimeä, on syötävä, tehtävä kotihommia, missä välissä luen ja kirjoitan, en kai sorru televisioruudun eteen, liian pian väsyttää ja sittenkin: päivä on ollut lyhyt. Joko on keskiviikko, joko on torstai, nyt alkaa jo viikonloppu, miten se aika näin vauhdilla kuluu?

Entä viikonloput? Onko tulossa viikonloppua, jolle ei olisi jo ohjelmaa eli menoja ystävien ja muiden läheisten luo? Huomaan jo kaipaavani myös hiljaista lepoaikaa, vaikka samaan aikaan iloitsen siitä, että tapaamiset nimenomaan antavat aikaa olla elämässä kiinni ja lähellä toisia ihmisiä.

Tämänaamuinen suruviesti vuosikausia tuntemani ihmisen elämän päättymisestä muistutti siitä, kuinka tärkeää on se, että on aikaa niille, joista välittää. Sähkölukkoisten kulkulupaovien ulkopuolella olen olemassa nimenomaan ihmisenä, en suorittajana. Hyvä syy olla jäämättä kupeksimaan palkanmaksajan pöydän ääreen ylimääräisiksi tunneiksi. Kaikella siellä määritellyllä puuhalla ei aina oikeasti ole niin kiire.

Muistanko sen vielä viikon, kuukauden, vuoden päästä?