Kännykkä levittää viestin siitä, että pitäisi sytyttää kynttilät. Meilissä paistaa kuva kynttilästä, jonka animoitu liekki väpättää. Muistetaan Jokelan turmaa.

En jatka tuollaisia viestejä, en edes operaattorien iloksi. Jokainen kokee surua omalla tavallaan, eikä tuo kynttilätouhu ikävä kyllä sytytä minua oikeasti. Jollekulle tuollainen on tärkeää, saa ilmeisesti tuntemaan että nyt me tehdään jotain ja saadaan ihmiset ajattelemaan. Ollaan osa kollektiivista suruliikettä ja muutetaan maailma.

Toivottavasti joku herää ketjuviestistä miettimään, onko jollain ihmisellä lähipiirissä ongelmia ja jos niin on, rohkenee oikeasti tarjota auttavan kätensä tai pysähtyä kuuntelemaan, sen sijaan että forwardoisi kaikille kavereille liikkuvia liekkejä ja hymistelysanoja.

Otan oikeasti osaa Jokelan karmean tapahtuman osallisten suruun ja tuskaan. Hyväntahtoiset ketjuviestit eivät muuta siinä asiassa ajatteluani tai tee mitään osanottoni vahvistamiseksi. En usko, että osanotollani on merkitystä. Merkitystä on sillä, miten itse välitän läheisistäni tai ei-niin-läheisistä ihmisistä ja miten osoitan heille välittämistäni. Lähirakkaus voi muuttaa maailmaa paljon enemmän kuin kiertokirjeet ja hiljaiset hetket.

Itse mietin tänään enemmän sitä, miltä vastaava läheisen täysin äkillinen ja kammottava menetys tuntuisi omassa elämässäni. Kestäisinkö sen ja jos kyllä, miten sen kestäisin. Miten läheiseni kestäisi(vät) sen, jos minua ei hetken kuluttua enää olisi. Jos rakkaimmalleni tulisi joku vain kertomaan, että nyt on ikäviä uutisia, hän ei enää tule kotiin, ei koskaan, hän on kuollut.

Olen kokenut moisia suru-uutisia useamman kerran, mutta edellisestä "liian lähelle" osuneesta kerrasta on useita vuosia; onneksi. Silloin ajattelin, että jos vielä sille yhdelle minulle tärkeälle ihmiselle sattuu jotain, en enää kestä. Mutta jos se yksi ihminen pysyy hengissä, voin minäkin pysyä ja etenkin voin haluta pysyä, koska en sittenkään ole menettänyt vielä kaikkea. Kesti useita vuosia uskoa jälleen siihen, että elämässä voi oikeasti olla todellisia hyviä aikoja. Oli suorastaan hämmentävää saada sitten kokea se tunne, että tiesin onnellisemman jakson viimein alkavan elämässäni. Tuon tajuamisesta kului jopa yllättävän lyhyt, kuukausissa mitattava aika siihen, että aurinko alkoi todella paistaa. Rakkaus tuli ja voitti surun.

Se rakkaus on edelleen olemassa. Siksi pelottaa ajatellakin, mitä jos rakkaudesta puolet lakkaisi hengittämästä, puolet rakkauden sydämestä sykkimästä. Aiemmat kuolemasurut kokeneena järkeni sanoo, että siitä selviää, kun aika kuluu ja armahtaa, antaa elämän astua tilalle. Minusta tulee jonain päivänä vain muisto. Hänestä tulee jonain päivänä vain muisto. Pelkään sitä, että muistaisin hänet liian elävästi ja liian kauan. Pelkään, että muistaisin  hänet niin kipuna kiivaana, että yksinäisyys satakertaistuisi ja sen sijaan että osaisin myös nauttia yksin olosta (kuten nyt), alkaisin pelätä sitä ja pienimpiäkin muistoja.

En usko, että kestäisin ottaa vastaan surunvalittelupuheluita. Entä se pelottava ja peruuttamaton muutos, mikä elämään tulee, kun ihmistä ei enää ole, kun hän ei enää palaa reissulta, kun hän ei odota kotona, kun hän ei istu sohvalla, lue lehteä, tuo teekupillista, ota syliin, suukota, halaa, pohdi pitkävetoja, jätä jälkeensä vaate- ja lehti- ja levy- ja kirjakasoja, silitä paitojaan, ripusta pyykkejä, hymyile aurinkoisesti kun heräämme vierekkäin, rutista viimeiseksi kun käymme nukkumaan, puhu helliä sanoja ja laita tekstiviestejä, jotka yhä uudestaan muistuttavat siitä, että hän rakastaa minua, vaikka minä olen minä. Ei, ei sitä, ei vielä, eikä vieläkään.

Näin jokunen päivä sitten tietoja oman sukuni historiasta. Kirkonkirjoihin oli kirjattu myös kuolinsyitä. Yksi merkintä pysähdytti erityisesti. Avioparista oli vaimo kuollut ensin, mies seurasi melko pian perässä. Miehen kuolinsyy oli koruton ja lohduton: suru. Kirjataanko tuollaisia kuolinsyitä enää?