Huomasin tänään turhautuvani aivan turhaan. Vuoden poissaolo palkanmaksajan luota oli saanut minut hetkeksi luulemaan, että osaan suhtautua arkipäiviin, tuttuihin ihmisiin ja edelleen saman kaavan mukaan toistuviin tilanteisiin yhtä lunkisti kuin ensimmäisenä paluupäivänäni. Silloin osasin vielä katsoa maailmaa ei-työyhteisöläisen silmin, somasti ulkopuolelta, enkä osannut suhtautua vakavasti juuri mihinkään aiemmin rasittavana pitämääni perusasiaan. En nähnyt, kuullut tai haistanut niitä vielä.

Nyt kun toista viikkoa on jo vierähtänyt, aistin sermien välistä sen nahistuneen pysähtyneisyyden, josta olin halunnut juosta tai vaikka ryömiä pois, kunhan pääsisin. En ole varma, osaanko katsoa ja kuunnella leimauslaitteiden rajaaman tilan toimintaa sopivasti ulkopuolelta, vajoamatta latistaviin ja ylikiltteihin roolisuorituksiin, joissa minä en ole minä.

En halua olla huonosti nukkunut lammas, joka uhrautuu aina ensimmäisenä tulemaan paikalle, kun Jonkun täytyy, tai jää vielä muiden lähdettyä tekemään kasautuneita töitään.

En halua olla se, joka ei osaa sanoa ei tai edes pitää ihan tavallisista perusoikeuksistaan ja ihmisarvostaan kiinni.

En halua olla valtaa haluava eristäytyjä, joka ei uskalla  olla muiden kanssa rento tai edes oma itsensä.

En halua olla kyllästyneenä tai väsyneenä vetäytyjä, joka ei jaksa olla muiden seurassa ollenkaan.

En halua olla supatteleva takanapäin puhuja, joka vaikenee kun olisi tilaisuus puhua ääneen.

Haluan että minulla voisi olla palkanmaksajan tiloissa ja tehtävissä kohtuullisen mukavaa, jopa hauskaa, ainakin välillä. Haluan että muilla voisi olla minun kanssani jopa hauskaa. Haluan oppia ja osata lisää ja uskaltaa nauttia siitä, mitä teen myös työpaikalla.

Valittaminen ei tee päivistä yhtään sen mukavampia tai helpompia.

Haluan pitää työtunnit aisoissa ja tehdä turhaa työtä vähemmän. Haluan oppia ymmärtämään, mikä on se vähempi, mikä riittää, kun kaikkea ei kuitenkaan ehdi, jaksa tai voi tehdä, ainakaan juuri sillä tavalla tai aikataululla kuin minä haluaisin.