Hannu Raittila, Ulkona (2008). Siltala.

Ulkona tämä muikkuverkkoileva Raittila viihtyy, mutta hän on sisällä monessa asiassa. Belgialaisen kartanomaisen kirjailijaresidenssin asukkina hän polkee lähiseuduilla ja havaitsee, että kylien asukit eivät tiedä tai ehkä edes välitä siitä, mitä kolmen tai viiden kilometrin päässä tapahtuu. Tai että siellä surutta päästetään niin AIV-rehusta puristuvat nesteet kuin lehmien ja lampaiden virtsa ja lanta vapaasti maastoon, toisin kuin EU-tarkkailun luvatussa maassa, Suomessa.

Kirjailija jatkaa matkaansa takaisin Saimaan rannalle Kyläniemeen, poikkeaa Norjassa miesporukan koskenlaskureissulla ja Albaniassa suomalaisen ystävän luona kyläilemässä. Päiväkirjamaisia havaintoja lomittavat kirjailijan monipuolisen työn välähdykset: luonnokset tai lopulliset versiot toisaalla julkaistavaksi päätyvistä teksteistä, kuten sketseistä, Juhani Syrjän kanssa työn alla olleesta kirjasta ja dramatisointityön alla olevasta Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogian kolmannesta osasta. Kyseessä ei siis ole romaani tai esseekokoelma, vaan jotain muuta. Otsikolla Syyria nousee esille Leena Landerin kohua herättänyt Tummien perhosten koti -kirjan markkinointimatka Syyriaan, joka kääntyi Landerille mahdollisesti paikallisen kustantajan takia pelottavaksi kokemukseksi. Sen myötä myös Raittila kärsi.

Teos päättyy Raittilan paluuseen New Yorkista ystävien ja pojan kanssa tehdyltä matkalta. Tuntuu, että Raittila on vapautunut jostain, koska hän on uskaltanut olla kenties henkilökohtaisempi kuin aiemmin tämän kirjan tekstejä kirjoittaessaan ja niistä kirjaa kootessaan. Eikä tämä silti ole mitään paljastustekstiä, vaan “vain” verhoja raottavaa ja ihmisen tuntuista. En ihan kokonaan tätä teosta lukenut (pätkiä sieltä täältä jätin väliin, sorry Hannu), mutta se oli minulle hyvää seuraa useana iltana. Raittilan paneutuminen asioihin on suorastaan hämmentävää.